First chapter of the book 2015

Heippa kaikille! Aivan ihanaa, että olet lukemassa tätä blogia. Olen seuraillut blogini katselukertoja ja ilokseni voin ilmottaa, että ne ovat kasvaneet kuukausi kuukaudelta! Te lukijat annatte minulle motivaatiota etsiä aikaa kirjoittamiselle, niimpä olisikin kiva tietää, kuka olet ja mitä haluaisit kuulla. Voit kommentoida jokaisen blogipostaukseni alaosaan mielipiteesi tekstin sisällöstä ja kuvista. Odottelen parannusehdotuksia kaikilta lukijoilta. Olit sitten kuka tahansa, tunne olosi vapaaksi kirjoittaa pieni vinkki tai palaute teksteistäni. Blogini alkuperäinen tarkoitus on pitää nettipäiväkirjaa tekemisistäni suomeksi, jotta ystävät ja perheenjäsenet voivat pysyä ajantasalla mitä täällä tapahtuu. Nyt olen kuitenkin kuullut, että muutkin ihmiset Kolarin ja Kittilän alueelta ovat kuulleet blogistani. Olen niin innoissani, ihan mahtavaa että siellä kotona muistetaan minua ja tiedetään, että olen täällä maailmalla. Jos olet kiinnostunut amerikkalaisesta kulttuurista, olen valmis vastaamaan kysymyksiin omasta näkökulmastani ja kysymään myös paikallisilta. Mitä ikinä mielessäsi onkaan, otathan rohkeasti yhteyttä kommenttiloodan (tekstini ala puolella), Facebookin (Anju Marjamaa) tai sähköpostin (anju.marjamaa@gmail.com) kautta.

 

Vuoden vaihto tuli ja meni nopeasti. En ymmärrä, kuinka hullua on kirjoittaa, että olen ollut täällä Yhdysvalloissa jo kuusi ja puoli kuukautta. Tämä aika on mennyt siivillä, eikä se tunnu lähellekään niin pitkältä kuin on. Kotona puoli vuotta kuluu odottaen kesälomaa. Täällä aika viilettää, sillä joka viikko tapahtuu jotain uutta. Joka päivä tapaa uusia ihmisiä, oppii uusia asioita, näkee uusia juttuja, maistaa uusia ruokia tai vierailee uusissa paikoissa. Vaihtovuoteni kohdekaupunki Houston on valtava paikka, joten näkemistä riittää vuodeksi. Naapuri kaupungit eivät ole kaukana ja niissä on tullut vierailtua. Olen nähnyt tähän mennessä kymmenen minuutin ajomatkan päässä olevan Sugarland-nimisen kaupungin, kolmen tunnin matkan päässä olevan kauniin San Antonion, sekä noin tunnin matkan päässä olevat Kemah ja Galveston. Kaikki edellämainitut sijaitsevat Teksasissa, mutta ovat keskenään poikkeavia. Jos haluat kuulla lisää vierailuistani noihin kaupunkeihin, jatka toki lukemista!

 

Vein Host-perheeni joululoman lopulla uuden vuoden lahjana Italialaiseen ravintolaan illalliselle. Host-perheeni on velvollinen maksamaan päivittäisen ruokani, joten he maksavat minut aina kun käymme syömässä. Suomen STS-koulutuksessa kerrottiin, että on kohteliasta tarjota isäntäperheelle ateria silloin tällöin. Oma perheeni ei ole innokas kokeilemaan suomalaisia ruokia, joten ajatus italialaisesta ravintolasta oli kaikille mieluinen. Nautimme ihanat alku keitot, salaatit ja leivät, sekä päädyimme yhteen parhaimmista aterioista, joita olen täällä ollessani maistanut. Ravintolat ovat keskimääräisesti Suomea halvempia Yhdysvalloissa, mutta tarjoilijoille kuuluu antaa tippiä. Tipin määrä riippuu saadun palvelun tasosta ja on täysin asiakkaan päätettävissä. Host-isäni pyysi nuorta tarjoilijaa kertomaan Amerikkalaisesta tippikulttuurista ja sain aina hänen kantamansa ruoan mukana osan tippi-aiheisestaluennosta. Host-isäni on todella kova puhumaan, niinpä olen saanut kuulla monen moista elämäntarinaa ihmisiltä, joita hän on jututtanut.

Tammikuussa kaikki tekivät uudenvuoden lupauksia uuden, terveellisen elämän aloittamiseksi. Itse aloitin uuden harrastuksen host-siskoni Brooklynnin kanssa. Käymme kerran viikossa Cheerleader- ja telinevoimistelusalilla Gymnastic-tunneilla, jotka sisältävät voimistelua, venyttelyä ja lihaskuntoilua. Itse en treenaa vakavissani, vaan olen aloittelijoiden ryhmässä, jossa meillä on hauskaa kokeilla uusia asioita. Lemppariksini on noussut super trampoliinit ja tyynymeri, jonne hypätään erilaisten asentojen kautta. Oma valitsemani ryhmä on alimmalla tasolla, sillä minulla ei ole aiempaa kokemusta sirkustelusta. Tykkään katsella kisatasolla olevien Cheerleader ryhmien treenaamista, sekä suloista pikku tyttöjen ja poikien voimistelu harjoittelua. Tanssia minulla on edelleen joka toinen päivä koulussa ja se on yksi lempi tunteistani.





"I run because I like food"

Olen myös käynyt muutaman kerran lähi puistossa juoksulenkillä. Ei ole ihan niin hiljaista juoksupolulla kuten Kittilän pururadalla. Sen sijaan satojen autojen jono lakkaamatta seuraa vieressä. Kuulokkeet korvilla liikenteen äänet unohtaisi, mutta täällä juoksentelu 17-vuotiaana tyttönä ei ole 100% turvallista kuten koti metsissä. Silmät ja korvat on pidettävä tarkkana, sillä muutama kuukausi sitten samassa puistossa kävelyllä ollut host-isoäitini ryöstettiin. Rikoksia tapahtuu miljoonakaupungissa paljon, eikä koskaan voi tietää mitä sattuu. Tämän takia kuljemme paljon yhdessä joko host-siskoni, ystävieni tai jonkun perheenjäsenen kanssa. Pimeän jälkeen ulkona liikkuminen ei ole suositeltavaa, vaikka asummekin turvallisella asuinalueella. Aurinko laskeutuu noin ilta kuuden aikaan joka päivä, mistä alkaen suurin osa rikoksista tapahtuu. Katsomme usein host-perheeni kanssa uutisia yhdessä Houstonin alueelta ja kuulemme kamalia tapahtumia. Meno on hurjempaa kuin Suomessa ja se opettaa minut olemaan varuillani. Ensimmäisillä viikoilla koulussa en ollut huolestunut laukkuni pitämistä lähelläni koko ajan, mutta nyt se on aina mukana. Koulussa minulta varastettiin puhelin. Kaverien ansiosta sain sen takaisin, sillä varastaja otti sen suoraan kädestäni: tiesimme kaverini kanssa kuka teon takana oli. Viimeisen kolmen kuukauden aikana minulta ei ole kadonnut mitään, koska nyt osaan olla super huolehtivainen. Kaikki tämänkaltaiset kokemukset saavat huomaamaan, kuinka helppoa elämä Lapissa on. Kukaan ei ole ikinä varastunut minulta mitään Suomessa, sillä ihmiset kotikylässäni ovat rehellisiä ja luotettavia. Mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän riskejä. Kun kaikki tuntevat toisensa pienellä paikkakunnalla, kukaan ei halua rikollisen leimaa. Suomessa ei myöskään voi olla radikaalisti köyhä kuten täällä, sillä valtio auttaa kansalaisia. Yhdysvalloissa tulee selvitä omillaan, niimpä koulussani on oppilaita, jotka asuvat autossa. Tämä voi kuulostaa uskomattomalta suomalaisille, mutta se on elämää täällä. Ihmiset kävelevät kodittomina kadun reunassa anoen rahaa ja äärimmäisessä tapauksessa ajautuvat nälkä- tai kylmyyskuolemaan. Toisessa kädessä Amerikassa asuu ökyrikkaita ihmisiä, miljonäärejä ja biljonäärejä. Suomessa tulot ovat tasautuneemmat kuin täällä, minkä kerrotaan auttavan ihmisiä pysymään myös sovussa ja etääntyneenä rikoksista.

 

Ensimmäisenä tammikuun viikonloppuna juhlimme host-äitini syntymäpäivää. Koko perhe kokoontui host-isoäitini luo illalliselle. Paikalla oli serkkujani, setäni, sekä oma host-perheeni ja host-mummoni. Host-setäni kokkasi meksikolaisen illallisen ja isoäitini leipoi kakun. Syömisen jälkeen vietimme aikaa yhdessä perheen kesken pelaillen pyötäjalkapalloa ja sulkapalloa. Seuraavana päivänä nautimme päivällisen host-äitini vanhempien kanssa kiinalaisessa ravintolassa. On mukavaa tavata uusia ihmisiä ja kertoa heille faktoja Suomesta. Yleensä ottaen aikuiset ovat lapsia kiinnostuneempia esittämään kysymyksiä. Kysymyksissä on myös eroja: teinit kysyvät syödäänkö meillä hampurilaisia ja aikuiset ovat kiinnostuneita koulutusjärjestelmästä. Tunnen ylpeyttä kotimaastani, mutta on epäkunnioittavaa tuoda sitä selvästi esille. Amerikkalaiset ovat hyvin ylpeitä maastaan ja lipustaan, jolle omistetaan seisten hiljainen hetki koulussa päivittäin.

Seuraavana alkaneen vuoden viikonloppuna kävimme kavereitteni kanssa trampoliini maassa. Se oli halli, jonka seinät ja lattia olivat tehty trampoliineista. Luulen, että paikka soveltuu enemmän nuorille lapsille ja teineille, jotka osaavat tehdä temppuja. Minulle käynti siellä oli kuitenkin hauska kokemus ja kyllä kolmessa tunnissa ehti hikoilla hyvän pompputreenin. Kävimme samana viikonloppuna myös Houstonin keskustassa, Downtownissa, jossa oli kirpputorifestivaali. Pöytä toisensa jälkeen tulvi Teksas-aiheista tavaraa: cowboy-saappaita, isoja lava-auto-leluja, sekä Texans-joukkueen tuotteita. Paikalla oli neljän miehen bändi, joka soitteli letkeää 60-luvun musiikkia ja tunnelma oli tosi retro. Takana kohosivat korkeat pilvenpiirtäjät, jotka ovat hotelleja, pankkeja ja firmoja bisnes-huoneineen. Kävimme myös Disvovery Green-puistossa, jossa oli vaikka mitä tekemistä. Mieleen painui eräänlainen kivituoli, josta kuiskatessa 20 metrin päässä oleva ihminen kuuli sanomasi lauseen toisesta kivi tuolista.

 

Paikallinen järjestöni CCI-Greenheart järjesti puolen vuoden koulutustapaamisen vaihto-oppilaille. Kyseessä ei ollut tylsä, tuntien pituinen istunto, vaan kuulumisten pikainen vaihtaminen avaruus keskuksessa. Harmikseni osa vaihto-oppilaista oli lähtenyt kotiin kesken vaihtovuoden ja osa oli vain puolen vuoden oppilaita. Mielipiteeni viiden kuukauden vaihto-oppilasohjelmasta ei ole kovin positiivinen. Olen itse huomannut sen, että sopeutuminen uuteen maahan, perheeseen ja kouluun ei tapahdu viikossa. Luulen, että henkilökohtainen sopeutumisaikani oli noin neljä kuukautta, sillä vaihdoin isäntäperhettäni. Ensimmäiset kuukaudet menevät perheeseen tutustumiseen, kielen oppimiseen, sekä kavereiden ja harrastuksien etsimiseen. Kun sinun tulee lähteä rakentamaan uutta elämää täysin vieraassa paikassa nollasta, ei kaikki tapahdu äkkiä. Vaihtovuoden tulisi mielestäni olla suurimmaksi osaksi tasapainoista elämää. Kymmenen kuukautta saattaa vaikuttaa paljolta, mutta voin kokemuksesta puhua, että se menee todella nopeasti. Vuosi ulkomailla on tehokkaampi kielen oppimisen kannalta, kuin puoli vuotta ja hinnassa ei ole suurta eroa. STS ei maksa isäntäperheille korvausta vaihto-oppilaiden isännöimisestä, joten maksu menee lentoihin, sekä vastuuseen. Monet ihmiset sanovat, että vaihto-oppilaana oleminen ei ole monen tuhannen euron arvoista. Itsekin ajattelin samalla tavalla kauon aikaa sitten. Tosi asia kuitenkin on, ettei muistoja ja kokemuksia voi mitata rahassa. Olen oppinut vuoteni aikana jo tähän mennessä todella paljon uusia asioita. En usko, että toisen maan kulttuuria voi ymmärtää täysin, ennen kuin elää sitä itse. Voit lukea ja opiskella tietoja Amerikasta niin paljon kuin haluat, mutta ennen kuin otat loman tänne, et tiedä miten asiat oikeasti ovat. Loman ottaminen kiinnostavaan maahan ei ole kuitenkaan läheskään sama asia, kuin kulttuurin kokeminen elämällä paikallista arkea. Tutustumalla amerikkalaisiin olen oppinut erilaisen tavan ajatella, sillä heidän arvot poikkeavat suomalaisista arvoista. Vaihto-oppilas kokemukseni ansiosta olen avarakatseisempi, itseänäisempi, sekä vahvempi persoonana. Kielitaito auttaa minua tulevaisuudessa opiskelu- ja työpaikan haussa. Jos olet 13-17-vuotias ja haaveilet vaihtarina olemisesta, älä jätä sitä unelmaksi. Hae töitä, kuten minä tein ja suostuttele vanhempiasi maksamaan osa matkastasi. Olet nuori vain kerran ja avaat itsellesi toisen ulottuvuuden nähdä asioita. Vaihto-oppilastapaamisessa ihmettelimme kilpaa kehittynyttä kielitaitoamme ja kerroimme innokkaana kokemuksistamme. Tässä kuvia puolen vuoden vaihtaritapaamisesta avaruus keskuksesta:

 

 

 

 

Kaupungissa asuminen on avannut monia mahdollisuuksia minulle. Olen nauttinut paljon elokuvissa käymisestä, vaikken aikaisemmin ole ikinä oikein katsellut elokuvia. Leffateatterilippu maksaa noin kuusi euroa illalla ja neljä euroa aamupäivällä/päivällä. Hauskaa, halpaa ja helppoa. Monet viikonloput olen viettänyt siskoni kanssa katsellen leffaa. Useissa elokuvateattereissa on vaihdellen 30-50 salia. Aluksi suuruus tuntui hullulta, eikä monesta elokuvasta osannut valita, mutta nyt siitä on tullut normaalia. Toinen asia, mitä teemme paljon ennen tai jälkeen elokuvissa käymistä, on kiinalaisen ruoan syöminen. Minusta on tullut todella kova aasialaisen makumaailman rakastaja, sillä se on halpaa, maukasta ja sisältää kasviksia. Amerikkalainen ruoka ei päästä laihtumaan, joka viikko isäntäperheeni tarjoaa pitsaa ja burgereita. Tulevat jenkkivaihtarit älkää kuitenkaan säikähtäkö, kaikkeen tottuu.

Postaukseni alussa kerroin viereisissä kaupungeissa vierailemisesta. Viime syksynä kävimme San Antoniossa ensimmäisen isäntäperheeni kanssa viikonlopun pituisella lomalla ja siitä on oma blogipostaus jos haluatte käydä lukemassa. Tänä vuonna kohteena ovat olleet mainitsemani Kemah, Galveston, sekä Sugarland. Kemah on suloinen pikkukaupunki, jonne turistit tulevat huvipuiston perässä. Vierailimme siellä host-siskoni ja host-isoäitini kanssa pari viikkoa sitten ja se oli ihan mahtavaa! Paikallisten mielestä huvipuisto on pikkuruinen, mutta itselleni se tuntui suurelta. Olen aina ollut pelokas korkeitapaikkoja kohtaan, mutta host-siskoni sai minut ylipuhuttua todella korkealle nousevaan keinulaitteeseen. Te kaikki, jotka olette yrittäneet suostutella minua aiemmin hurjiin huvipuistolaitteisiin, älkää innostuko liikaa. Olen vieläkin yhtä pelokas, eikä korkeanpaikankammoni ole poissa. Ilmasta näimme koko kaupungin keskipäivän auringon paisteessa. Tärisin ja halusin sulkea silmät, sillä jalkojen alla oli tosi pitkä pudotus. Tunne oli kuitenkin vapaa, sillä taivaalta näki kaiken maan kauneuden. Nauroimme ilosta siskoni kanssa ja lensimme yhdessä kurottelemaan pilviin. Mielessä pyöri, miten onnellinen ollenkaan täällä maailman toisella puolen.

 

 

 

Viime viikolla ajelimme noin tunnin ajomatkan päähän olevalle saarelle nimeltä Galveston. Lämmintä oli 28 astetta, mutta meri vesi oli vielä omaan makuuni viileää. Aallot kastelivat jalkojani lähes koko pituudelta ja hiekka tarttui sandaaleihin. Galvestonissa oli todella paljon palmuja, mikä sai minut puoliksi turistina ottamaan miljoona valokuvaa. On niin ihmeellistä, että keskellä talvea voi pukeutua shortseihin ja t-paitaan. Ruokimme host-isäni kanssa rannalla lintuja ja kuuntelimme meren solinaa kunnes ilta hämärtyi. Illalla menimme hakemaan pitsaa ja istuimme syömään sitä korkealle kalliolle. Jalkojen roikkuessa alas kallioseinää vasten kaupungin valot loistaa pimeydessä. Jospa voisin palata tuohon hetkeen vielä joskus.

 

Parasta tämän vuoden aloittamisessa oli tajuta, kuinka hyvin asiat mulla täällä menee. Viime lukukausi koulussa aloitettiin syksyllä ilman kavereita, nyt ystäviä löytyy. Lisäksi olen ystävystynyt uuden vaihto-oppilaan, italialaisen Rebeccan kanssa. Vietettiin Rebeccan kanssa pirteä päivä shoppaillessa Galleriassa, mutten ostanut mitään, sillä olen alkanut miettimään jo pakkausta kotiin. Kahteen matkalaukkuun on mahdotonta mahduttaa kaikki vuoden aikana ostetut vaatteet, joten nyt on lyötävä soppi ale-ostoksille. Houkutus on kova, sillä Suomessa vaatteiden hintataso on paljon ylempänä. Vaihtarikoulutuksessa meitä kehotettiin lähettämään paketteja postitse kotimaahan jo hyvissä ajoin. Itsellä on reilut kolme kuukautta edessä, joten ajatus pakkaamisesta tuntuu hullulta. 

 

Minulla on todella sekavia ajatuksia kotiin lähtemisestä. Toisaalta en malta odottaa sitä, toisaalta haluaisin pysyä täällä kauemmin. Miltä mahtaa tuntua jättää kolmen kuukauden päästä taakse nielämä Amerikassa, jonka rakennan kymmenessä kuukaudessa, enkä saa samaa vuotta ikinä takaisin?

Anju