Istuessa New Yorkissa La Guardian lentokentällä kahdeksan muun vaihtarin kanssa, jännitän hulluna. Lähteminen Suomesta ei tuntunut pelottavalta, koska mukana oli kaksi suomalaista ja monta muuta samanikäistä tyyppiä. Nyt edessä olisi matka kahden italialaisen kanssa Houstoniin ja isäntäperheen tapaaminen kentällä. Yksin. Ei saattajia, ei kavereita, ei omaa perhettä. Päässä pyöri miljoona ajatusta: Onko minusta tähän? Mitä minun pitää sanoa kun näen isäntäperheeni ensimmäistä kertaa? Entä jos menenkin lukkoon tai en ymmärrä mitään? Takana oli yhden ja puolen tunnin yöunet. Viimeinen ilta vietettiin NYC:issä. Ihmeteltiin menoa kaduilla, kierreltiin kauppoja ja istuttiin kahviloissa. Mielessä oli hieman haikea tunne siitä, että kohta tuo ihana kaupunki jää vaan muistoksi ja uudet kaverit joutuu hyvästelemään. Samalla tuntui mahtavalta ja jännittävältä miettiä tulevaa elämää tulevassa kodissa.
Kun saavuin Houstonin lentokentälle kahden italialaisen vaihto-oppilaan kanssa, jäin pian yksikseni. Kenttä on valtava ja vaihtarikavereitteni piti ehtiä jatkolennolle omaan kaupunkiinsa. Löysin matkatavara-aulaan vievät raput, joitten alla minua odotti viisi ihanaa ihmistä. Oman host-perheen lisäksi siellä seisoskelivat Vanessa ja Jule, jotka ovat saksalaisia vaihto-oppilaita edellisvuosilta. He tuntevat hostäitini ja ovat viettämässä lomaa US:ssa.
Mulla on ehkä maailman ihanin isäntäperhe ikinä. 6-vuotias host-veli Tyray, host-äiti Tasha ja host-sisko Norjasta, Kristina. Nämä ihmiset saa minun olon tunteen täällä kotosaksi vaikka ollaanki toisella puolella maailmaa. Kun tekee paljon kaikkea, ei ehdikkään ajatella Suomea ja elämää siellä. En kuitenkaan välttele yhteydenpitoa suomalaisiin, koska on mukava jakaa kuulumisia aina välillä. Blogin kirjoitus jatkuu suomeksi, vaikka monet NYC:in leiriltä ois kaivannu enkunkielistä versiota. Ehkä sitte joku päivä ku osaan paremmin kieltä.
Muistelen vähän mun ensimmäistä päivää Texasissa. Ensimmäinen autokyyti Houstonissa, lentokentältä kotiin. Muiden vaihtarreitten kans Nycissä oltiin jännitetty yhdessä kuinka kiusallista siitä voi tulla kun ei tiedä mitä sanoa ja mielessä pyori ennakkoluuloja kuten "jenkkiläiset ei arvosta hiljasuutta" vaan puhuu kokoajan. Tämä on monen muunkin stereotypia jenkeistä, eikö? Automatkalla ei tarvinut puhua koko ajan, eikä missään muussakaan tilanteessa. Mitä useamman päivän olen host-perheeni kanssa viettänyt, sitä helpommalta ja mahtavammalta se tuntuu. Nyt ei tarvi enää stressata pitääkö puhua paljon. Entisen Amerikan vaihtarin Julen sanoja lainaten "Jos ei ole mitään asiaa, ei tarvi sanoa mitään". Suomalaisena tämä käy, sillä small talkkia ei harrasteta ja vielä vaikeammalta se tuntuu englanniksi. Aiemmin mulla oli semmonen kuva amerikkalaisista, että paljon puhumisen lisäksi he käytyävät aina sanoja anteeksi, kiitos jne. Tässäkin ennakko-oletukset kumottiin osittain, sillä en kuule niitä jatkuvalla syötöllä. Tyypillinen ajattelutapa jenkkiläisistä suomalaisille voi olla turhista asioista puhuminen ja jatkuva "I love you"-tyyppisten lausahdusten käyttäminen. Ei puhetyyli ole oikeasti niin feikki, mitä elokuvissa annetaan ymmärtää. Läheisyyttä on kylläkin enemmän ja asioista ollaan avoimempia, mutta se tekee mielestäni olemisen helpoksi. Kun voi puhua avoimesti kaikesta, asiat yksinkertaistuvat ja uskallan väittää sen välttävän ongelmiakin.
Houston on miljoonakaupunki missä sattuu ja tapahtuu. Ensimmäisen vuorokauden aikana nähtiin muun muassa palava auto pahassa kolarissa puoliksi tuhoutuneena. En pysy laskuissa kuinka monta liikenneonnettomuuspaikkaa ollaan nähty tähän mennessä, mutta niitä sattuu koska tiekaistoja on 4-10. Rakastan ihmispaljoutta ja autossa istumista kovan musiikin soidessa. On myös tosi hassua nähdä 16-vuotiaita autonratissa, koska täällä kortin saa jo minun ikäsenä.
On ollut mukavaa nähdä yhtä sun toista ja päästä tutustumaan paikallisiin nuoriinki. Ajatukseni tiivistäen yhteen lauseeseen, täällä on erillaista ku kotona. Olen nauttinut jokasesta hetkestä ja päivästä. Nyt tuntuu vahvasti siltä, että vaihtariksi hakeminen kannatti. Enkä voi vieläkään sisäistää, että tämä on minun uus koti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti